Pala sydäntä jäi Guardamariin

Paluusta Suomeen on kulunut kuukausi, arki pyörii niin kuin aina ennenkin tähän aikaa vuodesta. Pipot, hanskat ja isot kaulahuivit on kaivettu esille sekä syysistutukset lyhtyineen laitettu terassille. Puutarhakalusteet ovat vielä pihalla odottamassa niitä kauniita ja kuulaita syyspäiviä, jolloin voisi vielä juoda kupposen kahvia ulkona ja nauttia syksyn upeista väreistä.

Viherrakennus ja puutarhanhoito työt alkavat olla tältä sesongilta loppusuoralla. Muutamat puut vielä kaadetaan ja siistitään asiakkaiden pihoja talvea varten. Luennot, messut, vihersuunnittelu kynäilyt ja ohjelmistot alkavat täyttää arkea. Jotain espanjalaista tarttui kuitenkin iholle niiden kahden kuukauden aikana, josta viisi viikkoa työskentelin tiiviisti Vivero Las Torressa - todos los tiempos, kaikki ajallaan.

Olen oppinut ottamaan rennommin, olla jatkuvasti suorittamatta. Annan tilaa luovuudelle ja hyväksyn aikataulujen venymisen sekä näen selkeämmin viiden vuoden päähän. Juon lasin viiniä lounaalla, jos siltä tuntuu ja katson lasten kanssa toisenkin Pikku Prinssin televisiosta.

Lämpö sekä vieraanvaraisuus, mikä huokui ihmisistä Guardamarin alueella oli käsin kosketeltavaa. Kukaan ei istunut puhelin tai iPad kädessä tai sopinut tapaamisiaan kalenteriin. Ihmiset tulivat ja menivät, sitä mukaan tuoleja ja kuppeja kannettiin pöytään. Puheensorina, nauru ja musiikki täyttivät pihan päivä toisensa jälkeen, ihmiset olivat läsnä siinä hetkessä. Kaipaan sitä.